No, jokainen minut edes kohtuudella tunteva tietää, että en välitä jalkapallosta pätkääkään. Kyse on vähän samasta kuin se, että tykkääkö kaalikeitosta vai ei. Nämä ovat sellaisia makuasioita. Lapsuudessani ja vielä tuonne parikymppiseksi saakka tykkäsin futiksesta, mutta sitten tapahtui tyly mielenmuutos ja totesin vaan, että se on ällistyttävän tylsä peli, missä etenkin huipputasolla pelaavat miljonäärit siirtelevät palloa hitaasti kaverilta toiselle ja sitten yrittävät nopeilla ratkaisuilla saada pallon vastustajan pömpeliin. Niihin aikoihin alkoi pelistä tulla myös tuskaisten irvistysten pelleilykenttä ja sitten salamannopea ihmeparantuminen, kunhan vastustaja oli ensin saanut rangaistuksen. Nyt kun sitten vielä politiikka on alkanut pyörittää peliä, on siitä tullut aiempaa vastenmielisempi. Ja vielä sitten se viimeinen paukku, eli eihän noissa suurissa karkeloissa näy suomalaisia enkä oikein jaksa innostua puolentoista tunnin urheilutapahtumassa, missä joku afrikkalainen ja eteläamerikkalainen jengi ottavat mittaa toisistaan.
Minun lyhytjänteinen pääni kestää mainiosti yleisurheilua. Suurin osa lajeista tapahtuu nopeasti ja vaikka äsken mainitsin menestyksestä kansainvälisillä kentillä, ei se suomalaisten kansainvälisesti vaatimaton taso joissain lajeissa haittaa, koska monissa lajeissa nähdään suomalaisväriä. Juuri tällä hetkellä Yhdysvalloissa kisaavat nuoret (U20) yleisurheilijat maailmanmestaruuksista ja siellä nähdään jonkin verran siniristilipun kantajia. Nyt on jo yksi maailmanmestaruus eikä sitä kannata yhtään aliarvioida, koska naisten 7-ottelun voittaja Enni Virjonen olisi kyennyt samalla tuloksella taistelemaan ihan hyvästä sijoituksesta myös tulevissa EM-kisoissa. Juuri katsoin nuorten kisoista miesten 3000 metrin juoksun, missä 19-vuotias Aleksi Ahlfors juoksi oman ennätyksensä ja sijoittui viidenneksi. Nuoren miehen uusi ennätys on todella kovaa luokkaa ja jos jalat kestävät, on hänellä ihan hyvät mahdollisuudet kehittyä myös yleisessä sarjassa hyvien sijoitusten saalistajaksi. Vielä niissä kisoissa on suomalaisilla naisten moukarinheitossa ja korkeushypyssä hyvät mahdollisuudet jopa mitaliin saakka, mutta näitähän ei kirkossa kuuluteta. Katsotaan ensin.
Ensi viikolla Euroopan huippujuoksijat, - hyppääjät ja -heittäjät kisailevat Englannissa maanosamme yleisurheilumestaruuskisoissa. Suomesta on lähetetty suurehko joukkue, jonka määrää nostavat viestijuoksijat, joista aika harva osallistuu yksilölajeihin, mutta joukkuekisoihin he kuitenkin pääsevät. Perinteiseen tapaan Suomen kansa asettaa hillittömät paineet etenkin Euroopan yu-tilastojen kärkipäässä oleville maamme edustajille ja jos kaikki ei mene kohdilleen, rapa roiskuu taas niin että lätinä käy. On totta, että sekä tilastojen että kesän suoritusten perusteella maamme viidellä edustajalla on hyvät tai kohtuulliset mahdollisuudet jopa mitaleille. On käsittämättömän harvinaista, että tuolle listalle ei voi oikeastaan laittaa yhtään keihäänheittäjää. Toki Oliver Helanderin kunto on ollut nousussa ja Euroopan keihästaso on tällä hetkellä aika vaatimaton ja niinpä ei hänen mahdollisuuksiaan voi ihan kaivoon heittää. Nämä kaikki suurimmat paineet ovat tämän vuoden kisoissa Wilma Heltelällä, Alisa Vainiolla, Silja Kososella ja Krista Tervolla, joilla on ihan oikeasti mahdollisuus nousta pokkaamaan mitali. Jos sattuu hyvä päivä, ei Ilona Mononenkaan ole kaukana kärkisijoista kuten ei myöskään Hilla Uusimäki. Niissä lajeissa, missä kärki on tasainen, ovat yllätykset aina mahdollisia. Suomen Urheiluliitto odottaa enemmänkin hyviä suorituksia ja pistesijoja, mutta toki mitaleitakin. Jos eri lajeissa on monta urheilijaa sijoilla 1-10, kertoo se vähintään kohtuullisesta tasosta. Yksi huippu ei merkitse koko yleisurheilun kannalta niin paljon, mutta jos kovia suorittajia on niin juoksuissa ja heitoissa kuin vielä hypyissäkin, kertoo se vähintäänkin jonkinlaisesta tasosta.
Käy näissä kisoissa nyt ihan miten tahansa, niin jälleen kerran pitää muistaa, että Suomi ei voita eikä häviä mitaleita. Kyse on yksilöurheilusta (viestejä lukuun ottamatta), missä yksilöurheilija tekee työn ja kerää sen hedelmät. Toki urheilun myötä valtio ja kansakunta saavat mainosta ja kisojen aikana sponsorit, urheilukollegat, seurojen edustajat ja tietenkin penkkiurheilijat saavat kaipaamaansa sirkushuvia, mutta sittenkin suoritus ja siitä saatu palkinto on urheilijan oma. Hän on nykypäivän maailmassa tehnyt valintansa ja ryhtynyt ammattiurheilijaksi, mikä ei todellakaan ole Suomessa kenellekään valtava rahasampo muutamaa hyvin menestynyttä urheilijaa lukuun ottamatta. Ammattiura tällä sarakkeella on tosi lyhyt. Hyvänä pointtina on tosin todettava, että tällä hetkellä erittäin moni yksilöurheilija opiskelee tai on opiskellut urheilu-uransa aikana ammatin. Jotkut ovat jopa suorittaneet hyvin vaativan tutkinnon urheilu-uransa aikana, kuten Kalevan kisoissa miesten estejuoksun voittanut Eero Heinonen, joka on lääkäri. Se opiskelu ja valmistuminen ammattiin alkaa olla jo ilman vaativaa juoksutreeniäkin varsin kovan työn takana.
Minä ainakin aion nauttia Armand Duplantisin huikeista hypyistä, Femke Broeders-Bolin huikeista loppukireistä, Daniel Ståhlin valtavista kiekkokaarista ja kaikista muistakin sadoista huippusuorituksista riippumatta heidän kansallisuudestaan. Odotan mielenkiinnolla Jakob Ingebrigtsenin juoksua - onko hän päässyt kuntoon akillesleikkauksen jälkeen vai onko homma kesken. Jos Jakobilla menee huonosti, en koe vahingoniloa, vaikka hän on parhaimpina aikoinaan ollutkin varsin arrogantti hävinneitä kohtaan. Iloitsen runsaasti jokaisesta hyvästä suomalaissuorituksesta ja vaikka varmasti tapahtuu joitakin epäonnen potkuja, en ala moittimaan ja haukkumaan, koska jokainen on ihan varmasti lähtenyt niihin kisoihin ylpeänä siitä, että on tullut valituksi ja varmasti tehnyt parhaansa.
Vielä loppuun se, että enää vajaa neljä viikkoa kiekkoliigan alkuun ja sitä ennen nämäEM-kisat ja Suomi-Ruotsi yu-maaottelu.
]]>
